4/2026
Muistan, kuinka kesken pikkulapsiarjen tunsin rajojeni hämärtyvän ja olin hyvin lähellä romahtamista pienestäkin vastoinkäymisestä. Koitin tiivistää tunnelmat näin:
En löydä teroitinta.
Koluan hyllynpäälliset
ja lelukorit,
mutta en löydä.
Niin kuin en löydä
itseäni
näissä loputtomissa
velvollisuuksissa,
joissa piirteni
hämärtyvät hämäräksi
hötöksi.
Haluan teroittaa kynäni!
Sekä itseni.
No, tunnustan – kyllähän minä romahtelin. Se tarkoitti tarpeetonta huutamista lapsille, puolisolle ja naapurille. Ainakin mielessäni räyhäsin, ulospäin näyttelin tyyntä. Sitten itkin vessassa. Tai komerossa. Joka tapauksessa ajattelin, että minun kuuluukin joustaa, taipua ja venyä muiden tarpeiden mukaan.
Ajatukseni eivät ole tuulesta temmattuja. Lukemattomat tutkimukset osoittavat, miten pieni ihmislapsi tarvitsee sitä, että häntä hoivaava henkilö, usein siis äiti, osaa vastata hänen kaikkiin tarpeisiinsa. Niin fyysisiin kuin emotionaalisiinkin, millä tarkoitetaan sitä, että vauvan/taaperon vaippoja ei vaihdeta mekaanisesti vaan läsnäollen. Siis hymyillen ja leperrellen. Tietenkin halusin olla läsnäoleva äiti lapsilleni ja ehkäistä lapsieni kehityksellisen trauman syntymistä, sehän on selvä!
Mutta missään opuksessa ei juurikaan oteta huomioon äidin omia rajoja. Aina puhutaan vain lapsen rajoista ja lapsen tarpeista, mutta missä meidän äitien ja naisten tarpeet ja rajat ovat?
Omat rajat syntyvät kokemuksesta, että tulee nähdyksi ja kohdatuksi. Onko siis ihme, jos äidin omat rajat alkavat hämärtyä, kun äidin rajoja koetellaan? Rajoja koetellaan esimerkiksi silloin, kun ei saa nukkua, syödä, olla rauhassa silloin, kun sitä tarvitsisi. Omat tarpeet jätetään taka-alalle tai mukautetaan lapsen tarpeiden mukaisiksi. Tämä on tietenkin tärkeä vaihe niin lapsen kuin vanhemmankin kehityksessä, ja tukee myöhempää erillistymisen vaihetta. Vaihe ei vain saa jäädä päälle.
Kun omat rajat hämärtyvät tai niistä ei kykene pitämään kiinni, syntyy herkästi arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Siksi omasta itsestä kannattaa pitää kiinni ja opetella huomaamaan, missä omat rajat kulkevat. Omia rajoja hämärtävät monet muutkin asiat kuin äitiys. Joillakin taas äitiys vahvistaa omia rajoja.
Joka tapauksessa aihe on tärkeä. Kun rajat alkavat hämärtyä, niitä voi vahvistaa.
Yksi lempiharjoitukseni on Rajojen maalaaminen -harjoitus mielikuvin. Toteutan sitä sekä itseni että asiakkaitteni kanssa ja se on monelle asiakkaallekin hyvin liikuttava ja voimaannuttava harjoitus. Saan konkreettisesti nähdä (usein myös visuaalisesti mielessäni näen), miten asiakas alkaa rajoja maalatessaan vahvistua ja säteillä. Oma minuus alkaa hehkua ulospäin niin, että liikuttuminen on vahvaa ja aitoa. Sitä iloa on ihana katsella!
Lähteet:
Klaavu, J. 2023. Lapsuuden kehityksellinen trauma. Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. Viisas Elämä.
Talvikki, J. 2017. Napareikä ja muutama reikä hartioissakin. Mediapinta. Suomi 100 runokirjaa.